Dorsy

Pv-tamma Dorsy "Dorka"

15.4.2007 Opypy, Puola

Spartakus - Daria

Omistuksessani 23.9.2014 >

Hevonen mitä en edes halunnut lähteä kokeilemaan. Kaveri löysi ilmoituksen myytävästä hevosesta ja sanoi että kato edes video niin vaikutut. Näytti ihan jees, lähdin kokeilemaan yömyöhään. Hevonen ei kolahtanut muhun oikein millään lailla, se mennä tömpsytti kuin olisi ollut kännissä koko eläin. Jostain syystä kysymys "no, tuutko huomenna kopin kanssa vai tuleeko joku muu" sai mut vastaamaan, että voin mä sen ostaa. Se ei ollut yhtään niin iso, mitä hain, ja oli muutenkin melko mitäänsanomaton. No, silloin.

Toinen on kyllä melko kamalan näköinen

No, seuraavana päivänä haettiin otus kotiin, käveli kärryyn klo 22.50 ihan muina tammoina. Kotiutui nopeasti, ruoka ja juoma maistui. Aloiteltiin hyvin varovasti opettelemaan, miten esimerkiksi selkään noustaan. Silloin lähdettiin alta pois kävellen tai keulien. Useat kerrat myös laukattu ympäri kenttää, ennenkuin jalustimetkaan saatu jalkaan.

Alkukankeuden jälkeen maltettiin seistä paikallaan. Siinäpä se. Keulittiin, hypittiin, yritettiin teilata päin aitaa, keulittiin pää etujalkojen välissä... Vaikeaa oli. 

Otin yhteyden mun pitkäaikaiseen valmentajaan Tittaan, joka saapui mielellään. Yhteistyötä meillä on takana 7vuoden ajan, joten Titta tietää mun herkän ja äkkipikaisen luonteen, joten alettiin opettelemaan hevosta. Isoin oppi tapahtui mun pään sisällä, kun jouduin opettelemaan pitkän pinnan.

Pikkuhiljaa keuliminen jäi vähemmälle, mutta silti jokaviikkoiseen elämään. Onneksi se ei ikinä tullut yllätyksenä, vaan pitkältä jo näki ja pystyi vaikuttamaan.

Ensimmäisen puolen vuoden aikana mä tajusin, kuinka vaikea hevonen se on. Monesti hevosen ja aidan välissä tuli mietittyä, että lähteekö myyntiin vai hookoolle. 

Ei lähtenyt. Jatkoin pään hakkaamista seinään, ja hierojan vinkistä nollattiin myös ratsastus hetkeksi täysin ja juoksuteltiin ja jumpattiin muutama viikko. Hevosen mieli muuttui samantien paljon seesteisemmäksi, ja kun nousin taas selkään, itsellänikin oli jo uskoa tekemiseen. Vaan edelleen ongelmat jatkui.

Suurin muutos tapahtui kun muutettiin Jatilaan 2016 alkusyksystä. Isot tarhat, missä tilaa juosta. Maneesi. Kaksi isoa kenttää. Sekä tietty valmennukset helpommin, kun valmentaja teoriassa aina lähellä. Säännöllinen liikutus, mikä ei ollut riippuvainen pohjista ja säänvaihteluista. Pikkuhiljaa homma alkoi toimia. Paljon irtojuoksutusta, ohjasajoa, maastossa kävelemistä maastakäsin, irtohypytyksiä ja kouluratsastusta, ja nimenomaan niitä valmennuksia.

Kuskia jännittää niin maan perkeleesti

No, kaiken tapahtuneen jälkeen Jatila jäi elämässä taakse. Käytiin tilapäismajoituksessa parissakin tallissa, kunnes löydettiin ystävän kanssa ilmoitus valmistuvasta tallista. Varattiin paikat ja päästiin upouuteen talliin ajallaan puolisen vuotta sitten. Syksy ja talvi meni miten meni; mulla on ongelmaa niskan välilevyongelmien ja selän mysteerikipujen kanssa. Mulla oli myös motivaatio hukassa. Työt vei kaiken energian. Keksiihän näitä syitä, mutta syksy ja talvi meni todella kevyellä liikutuksella.

Vaan nyt me ollaan back. Eilen avattiin taas valmennuksella lukkoja mun päästä. Elämä alkaa taas tuntua siltä, että tunneli päättyy ja valo alkaa. Hevonen tekee töitä korvat lurpallaan, ja ennen kaikkea se kävelee. Kyllä, meidän ongelma on käynti, ollut jo alusta asti. Mutta nyt se alkaa rauhoittua ja löytyä sieltä. <3